GLIMMER - KOVIA KOKENUT HERRA MUSTAVALKOINEN
GLIMMER, herra superihku. Melkoinen pehmo ja kaikkien kaveri, joka sosiaalisesti taitavana peesaa Kertun vaihtelevia mielialoja antamatta niiden kuitenkaan vaikuttaa itseensä. Ikää herralle on kertynyt pian kaksitoista vuotta, niistä vajaa kolme hän on viettänyt meidän kanssamme. Sitä ennen elämä oli ennättänyt kolhimaan melko rankalla kädellä.
Turkki syöpäläisiä täynnä ja pahoin huopaantuneena sekä suu niin pahasti tulehtuneena, että syöminen oli ollut mahdotonta... siinä olivat lähtökohdat, joista Tolkkisissa lähdettiin ponnistelemaan eteenpäin. Turkki ajeltiin, kaikki hampaat poistettiin ja ruokaa syötettiin pipetillä, seuraava päivä tulisi, jos olisi tullakseen... tämän kissaherran kohdalla se tuli...
Tuli myöskin päivä, jolloin selailin lähialueiden eläinsuojeluyhdistyksien sivuja etsien Kertulle sopivaa kissakaveria. Sieltä hän sitten katseli minua, kotia etsivien listalla, suurilla silmillään ja suupielet vaahdossa... jostakin syystä palasin aina häneen kaikkien muiden kotia etsivien joukosta.
Kun menimme ensimmäistä kertaa tapaamaan Glimmeriä Tolkkisten Kissatalolle, meitä vastassa oli ruipelo ressukka, joka makasi mahdollisimman pienenä ja huomaamattomana pöydän alla. Kehräysmoottori hurahti käyntiin heti, kun häneen koski. Stressikehräystä, kuten jälkikäteen ymmärsin. Silloin se tosin tuntui maailman parhaimmalta vastaanotolta.
Olimme tätä aiemmin vierailleet löytöeläinsuojassa yhden ainoan kerran, silloin kun ajatus ensimmäisen kissan hankkimisesta oli syntynyt. Se oli ollut eräänlainen silmien avaus lapsille, jotka olivat aivan innoissaan ajatuksesta saada lemmikki. Halusin kuitenkin näyttää heille mihin ihmisten lyhytnäköinen "haluaminen" oli monen eläimen kohdalla johtanut. Pointtini taisi tulla melkoisen selväksi...
Mutta viisi vuotta tuon "opetusreissun" jälkeen olimme siis Tolkkisissa ja sydäntä puristi aivan samalla tavoin kuin aiemminkin katsoessamme kaikkia niitä kissoja, jotka omissa huoneissaan odottivat sitä "uutta mahdollisuutta". Meidät johdatettiin tapaamaan Glimmeriä ja positiivisen jutustelutuokion päätteeksi meidät "hyväksyttiin" hänen uudeksi perheekseen.
Tästä muutaman viikon päästä kävimme hakemassa tämän hieman hassun näköisen, parturoidun kissaherran kotiimme. Muistan aina erään vapaaehtoisen hoitajan kannustavan hymyn ja sanat... "onnea uuteen, loppuelämän kotiin".
Ainoa ajatus oli, että tätä hommaa en saisi sössiä...
Jos Kerttu oli ollut helppo kissa, niin tämä toinen ei ollut yhtään sen hankalampi. Kaikesta kokemastaan huolimatta hän antoi luottamuksensa pikavauhtia ja nautti ihmisten seurasta. Ja oli heti ensimetreiltä saakka erittäin kiinnostunut verkkoaidan toisella puolen valtakuntaansa hallitsevasta Kertusta. Joka puolestaan oli uudesta tulokkaasta sitä mieltä, että postimerkki hännän alle ja pikapakettina takaisin sinne mistä tulikin...
Olin kyllä valmistautunut siihen, että Kertun asenne uutta tulokasta kohtaan ei aivan heti olisi kovin vastaanottavainen. Onneksi minulla ei tuossa vaiheessa ollut aavistustakaan siitä, kuinka pahasti aliarvioin ajan, jonka Kerttu tuli tarvitsemaan hyväksyäkseen reviirilleen toisen kissan. Ja kuinka nopeasti jouduin tunnustamaan, että taitoni kahden kissan tutustuttamisesta olivat varsin rajalliset, elleivät suorastaan olemattomat. Kummallista, miten kaikkea ei voi oppia kirjoista?
Ja tässä vaiheessa voi tietenkin tunnustaa, että olin salaa elättänyt toiveita siitä, että kaikki menisi yllättäen helposti ja "nätisti". Niinkin olin kuullut joissain perheissä käyneen. No, tässä perheessä niin ei käynyt. "Aina niin helppo" Kerttu iski emännän suureksi pettymykseksi täysjarrun päälle ja näytti, että IHAN KAIKISSA asioissa hän ei HELPPO aikoisi olla...
