Hei - kiva, että olet täällä...

Tervetuloa blogiini! Tämä on sijaiskotikissamme Sumun tarina. Taustatukea antavat Kuningatar Kerttu ja Herra Mustavalkoinen. Jos haluat tutustua kaikkiin kissoihin ja tarinan alkuun, niin aloita lukeminen huhtikuun jutuista. Löydät ne päävalikon (kolme viivaa) alta, bion jälkeen. Voit myös tilata uusimmat blogikirjoitukset suoraan sähköpostiisi ylävalikosta kohdasta "tilaa". Toivottavasti tapaamme jatkossakin!

KÄRTTY-KERTTU JA VAANIVA GLIMMER



Kuinkahan moni oma projekti olisi jäänyt aloittamatta, jos olisin etukäteen tiennyt mitä kaikkea projekti tulee itseltäni vaatimaan? Todennäköisesti ainakin muutama. No, itsepäisestä luonteenlaadusta on tässäkin suhteessa hyötyä, haluamansa asiat saattaa puskea päätökseen pelkällä tahdonvoimalla.

Projekti KÄRTTY-KERTTU tuli vaatimaan minulta pitkää pinnaa ja päättäväisyyttä. Ensimmäistä luulin omaavani roppakaupalla, mutta todellisuudeessa käämit paloivat tietyn pisteen ylityttyä epämielyttävän nopeasti. Päättäväisyyttäkään ei kyllä puuttunut, mutta välillä tunsin iskeväni päätäni toistuvasti seinään. Ja kaikesta tästä emännän läpikäymästä tunnemyräkästä huolimatta Kärtty-Kerttu seilasi häntä pystyssä päivästä ja viikosta toiseen vailla minkäänlaista myötätunnon hiventäkään.

Ja mitä Kerttu sitten teki ansaitakseen tuon hieman epämairittelevan etuliitteen nimeensä? Todennäköisesti käyttäytyi kuin KISSA, jonka reviirille yhtäkkiä pudotetaan kilpaileva kaveri. Olkoonkin se kaveri kuinka ruipelo ja harmittoman oloinen tahansa (siis emännän mielestä). En edes uskalla ajatella millaisen etuliitteen olisin saanut omaan nimeeni, mikäli olisin itse joutunut samaan tilanteeseen....

Tässä tilanteessa ollaan oltu jo pitkään, mutta tämän saavuttaminen tuntui alkuun miltei mahdottomalta

Ensialkuun näytti, että Kerttu totaalisesti ummisti silmänsä verkkoadan toiselta puolelta kurkkivalle parturoidulle kissaherralle. Saihan hän tupla-annoksen huomiota ja hellyyttä osakseen - noudatimme kirjoissa olleita ohjeita mallikkaasti. Aina, kun joku oli seurustelemassa Glimmerin kanssa, joku toinen otti Kertun huomioimisen asiakseen. Aikaa kului viikkoja, eikä Kerttu osoittanut minkäänlaista mielenkiintoa tutustua uuteen ihailijaansa, joka yritti kerta toisensa jälkeen livahtaa avatusta ovenraosta tekemään lähempää tuttavuutta.

Lopulta tietenkin koitti päivä, että välinpitämättömän leikkiminen alkoi käydä työstä ja oli lähdettavä tutkimaan olisiko ruipelo-tulokkaasta sittenkin varteen otettavaa vaaraa. Massa-etu oli kieltämättä Kertun puolella, mutta uusi tulokas oli harmittavan rohkea ja utelias. Sähinän saattamat rukkaset  lähetettiin barrikaadien läpi kurkkivalle kaverille kerta toisensa perään. 

Etenimme asiassa etanaakin hitaammin ja lopulta tilanne näytti siltä, että kaverit voisi laskea samaan tilaan ja katsoa mihin tilanne etenisi. Ja se etenikin vauhdikkaasti, mutta ei toivottuun suuntaan. Kerttu passitti liian lähelle tulleen kaverin kovaäänisesti mahtaillen ja tassua heiluttaen matkoihinsa. Harmillista vaan, että ensivaikutelma kaverin sinnikkyydestä piti paikkansa. Vaikka vastaanotto lukuisiin lähestymisyrityksiin oli myrskyisä, ei kaveri luovuttanut - ei sitten millään. Hän hiippaili stealth-hävittäjän lailla Kertun tutkan alapuolella ja ilmestyi aina yllättäen jonkin kulman takaa Kuningattaren eteen. Tai taakse. Tai yläpuolelle...


Kai siinä nyt hermo menee lehmänhermoiseltakin, saati sitten sellaiselta, jolla on pinna jo muutenkin kireällä. Kertun huomattava massaetu huolestutti meitä kotiväkeä, vaikka Glimmer olikin huomattavan nopea ja ketterä. Kissoja ei voinut laskea hetkeksikään silmistään tai jonkin sortin rähinä oli päällä heti. Niinpä joku meistä joutui alinomaan vahtimaan mihin ahtaaseen kulmaan kissat taas ajaisivat itsenä epämukavin seurauksin. 

Pyysin moneen otteeseen apua Tolkkisten Kissatalolta itseäni huomattavasti kokeneemmilta kissa-ihmisiltä ja joka kerta sitä myös sain. Minua lohduteltiin, että kyllä aika todennäköisesti korjaa tilanteen. Tai sitten juuri nämä kaksi kissaa eivät vaan olleet tarkoitettuja elämään yhdessä ja Glimmer jouduttaisiin palauttaamaan takaisin kissatalolle. Tämä oli ehkä se kaikkein stressaavin ajatus koko hommassa, herra mustavalkoinen oli uinut supernopeasti meidän kaikkien sydämiin ja pelkkä ajatus hänen palauttamisestaan tuntui kurkkua kuristavalta.


Yritimme noudattaa parhaamme mukaan meille annettuja ohjeita ja antaa kissoille aikaa tutustua toisiinsa, mutta mikään ei tuntunut auttavan. Äitini sanoi, että hän muistaa hyvin, kuinka surullinen olin  koko ajan. Asia, jonka olisi pitänyt olla iloinen ja postiivinen oli muuttunutkin ahdistavaksi ja surulliseksi.

Alkoi tuntua siltä, että ehkä minusta ei sittenkään ollut tutustuttamaan kahta kissaa toisiinsa. En osannut, enkä kyennyt. Samaan aikaan mieleen alkoi hiipiä myös epäilys, että entäs jos se olenkin minä, joka sössii koko homman... Oletan asioita, joita en oikeasti tiedä ja kissojen käyttäytymisen tunteminen on puutteellista. Olihan meille kertynyt kissakokemusta ainoastaan tämän yhden "harjoituskappaleen" verran. Päätin, että minun puutteellisen tietämykseni vuoksi Glimmer ei  ainakaan joutuisi palaamaan takaisin Kissatalolle. Ja hyväksyin sen mahdollisuuden, että  ehkä Kerttu olisi kuitenkin onnellisempi perheen ainoana kissana, eikä kissakaveri olisi tarpeellinen.

Lähdin siis etsimään apua eläinkouluttajista. Netissä seikkaillessani löysin Jaana Pohjolan, joka antoi konsultaatiota eläinongelmiin myös puhelimitse. Kävimme noin puolen tunnin mielenkiintoisen keskustelun, jonka aikana sydäntä puristava rinki alkoi hiljalleen löysentyä. En edes muista montako kertaa puhelinkeskustelumme aikana Jaana sanoi "ihan hyvältä kuulostaa", mutta ei sen väliä, se oli kaikki mitä sillä hetkellä halusinkin kuulla. Vaikka en todellisuudessa ymmärtänyt laisinkaan miten siinä tilanteessa mikään saattoi "kuulostaa hyvältä".


Ehkä hän teki taikojaan puhelinlinjoja pitkin. Tai sitten hän avasi silmäni näkemään tilanteessa jotain positiivista kaiken negatiivisen sijaan. Tai sitten molempia... pääasia oli, että pian tämän neuvontatuokion jälkeen asiat alkoivat loksahtelemaan paikoilleen. Ehkä ne olivat olleet jo menossakin siihen suuntaan, en vaan nähnyt sitä...

Ja se päivä, kun viimein saatoin sanoa ääneen, että Glimmerillä on nyt uusi, loppuelämän koti, ei unohdu koskaan. KAKSI KUUKAUTTA - se oli aika, joka oli kompastellen kuljettava läpi ennen kuin saatoimme huokaista helpotuksesta. Ja ilmoittaa, että perheeseemme kuului nyt kaksi kissaa.

Kommentit