KUKA ON SUMU?

Saanko esitellä - tässä on Sumu. Arviolta 4-5 vuotias kissaneiti

SUMUN LASKEUDUTTUA...

Tammikuun 25. päivänä 2020 käänsin töiden jälkeen auton keulan kohti Loviisaa. Tarkemmin sanottuna kohti Loviisan Kissataloa ja siellä kyytiä odottavaa Sumu-neitiä. Paikka ja sen asukit olivat toki entuudestaan tuttuja, olinhan tehnyt kissatalolla vapaaehtoistöitä puolen vuoden ajan.

Siitä huolimatta vatsan pohjassa oli erilainen kutina kuin normaaliin vuoroon mennessä. Kun aukaisin Kissiksen oven, tuttu vihreäsilmäinen tuijotus tervehti minua. Siinä hän oli, minun tuleva sijaiskotilainen.

Tutulla paikallaan, raapimapuun kolossa, siellä tämä arka ja ihmisen kosketusta kaihtava raitapaita mittaili minua katseellaan. Olisiko tässä ylenpalttisessa lepertelysssä ja näennäisen huolettomassa käytöksessä sittenkin jotain epäilyttävää?

Sumu ei syntynyt kaikkein onnellisimpien tähtien alla. Hän syntyi kissapopulaatioon, jonka elämään ei ihmisen antama hoiva ja hellyys kuuluneet. Tässä tapauksessa tähtien asentoa korjasi hieman se, että joku oletettavasti oli käynyt ruokkimassa näitä kissoja. Sumun populaatio löytyi Kabbölestä syksyllä 2018. Samasta paikasta loukutettiin yhteensä 12 kissaa, joista kuusi muutti tassuttelemaan kissataivaaseen. Pidempään talolla olleet aktiivit muistelivat kuinka arat kissat menivät ihmiskontaktien puutteen vuoksi ensi alkuun peloissaan pitkin seiniä. Ajan kuluessa kissat kulkivat kesyyntymisen kivikkoisen tien kukin omaan tahtiinsa ja löysivät uudet kodit. Sumu oli se, joka jäi maitolaiturille odottelemaan...

Sumulla oli Kissiksessä vakiopaikka. Hänet löysi aina raapimapuun keskitasanteen pienestä kopista. Sieltä hänen päänsä pisti ulos kuin käki käkikellosta, kuten eräs vapaaehtoiskollega asian hauskasti ilmaisi. En muista nähneeni Sumua kovinkaan montaa kertaa missään muualla, paitsi kesällä ulkotarhassa.

Sumu ei vakiopaikaltaan liikahtanut, vaikka hänen ympärillään häärittiin siivoamassa ja muita tarpeellisia töitä tekemässä. Kirjoittamaton sopimus kai oli, että lääppimään ei kannatanut tulla. Joku oli kyllä saanut muutaman kerran tassusta takaraivoonsa, kun oli liian lähelle mennyt kyykkimään...

Sumu ei siis varsinaisesti väistänyt ihmistä, mutta kosketusta hän ei sietänyt. Talolla oli tiedossa Sumun maailman nopein tassulämäri, joka kyllä heilahti jos näppejään liian syvälle hänen poteroonsa sattui työntämään. Kertaalleen sain itsekin sormille, kun namien antamisen jälkeen yritin hieman silittää poskesta. Otin kerrasta opikseni.

Miksi juuri Sumusta tuli meidän sijaiskotikissa? Siinä vaiheessa kun ajatus sijaiskodin tarjoamisesta oli kypsynyt, en halunnut itse "valita" kissaa, joka meille muuttaisi. Halusin, että valinta tehdään puolestani sillä perusteella kuka sitä eniten tarvitsee. Tarvitsijoita oli toki monia, mutta tällä kertaa mentiin sillä perusteella mikä oli reilua. Ja koska Sumu oli ollut talolla kaikkein pisimpään, jo yli vuoden, katsottiin hänen olevan tässä reiluus-jonossa ensimmäisenä.

Miten tulisimme tästä meille annetusta luottamustehtävästä  suoriutumaan, siitä ei tässä vaiheessa ollut vielä tietoa. Mutta halu auttaa oli kova, joten ei voinut jäädä liikaa miettimään omien kykyjen puutteita tai mahdollisia epäonnistumisia. Oli uskottava, että terve järki ja parhaansa yrittäminen olisivat työkalut, millä homma saataisiin vietyä maaliin. Maalissa häämötti Sumun uusi elämä, ihka omassa loppuelämän kodissa.

TÄMÄ BLOGI KERTOO TÄSTÄ MATKASTA.